Todellisuus?

Voisin veikata, että noin puolet sanovat aina suhteen loputtua että virheistä oppii. Ihmetyttää vain miksi aina suhde on ollut virhe, suhteen loppuminenhan on voinut olla ihan oma vika ja silti syytetään toista.

Esimerkki1; Mies on pettänyt naista, nainen suuttuu, mutta ei jätä. Mies ei kertonut tätä naiselle heti petettyään vaan vasta jonkin ajan kuluttua. Menee hetki ja nainen pettää miestä ns. kostaakseen ja mies jättää tämän, koska ei voi enään luottaa naiseen.

Okei mies petti ensin mikä on tyhmää että hän suuttuu naiselle niin paljon että jättää hänet. Ja on lapsellista että nainen “kostaa” miehen teon.  Eron jälkeen mies ei syytä hetkeäkään itseään asiasta vaan pelkästään naista, “vittu mikä huora menee paneen toista äijää. No takas en ota, mut onneks virheistä oppii”.  Ja nainen syyttää itseään ja miestä tai pelkästään itseään. Mutta luulen että nainen vain halusi näyttää miehelle miltä hänestä tuntui. Mikä on siltikin lapsellista. (asia voi myös olla toisinpäin, en halua morkata miehiä)

Minun mielestä on aina väärin sanoa jokaista suhdetta virheeksi, en väitä etteikö sellaisia suhteita olisi, mutta hei rajansa kaikella eivät kaikki ole aina virheitä. Itse olen ainakin oppinut paljon suhteista ja mielestäni opin myös sitä kautta tuntemaan itseni paremmin. Itsestäni on tullut ainakin miljoona ihan uutta piirrettä niin hyviä kuin huonojakin nykyisessä suhteessa. Sekä kaikki “kriteerini” ja “periaatteeni” ovat aivan tallottuja, no eivät ihan kaikki, mutta osa.

Esimerkki2; Mieheni petti minua, suutuin en kuitenkaan jättänyt. Minulle ei missään vaiheessa tullut tarvetta kostaa asiaa, koska olin antanmut sen anteeksi. Olin myös aina sanonut ,että en koskaan voi antaa pettämistä anteeksi. No, mieheni petti minua uudestaan tällä kertaa hyvän kaverin kanssa. (entinen hyvä kaveri). ensimmäinen kerta oli myös tuttuni. No mutta niin.. En ikinä suuttunut asiasta miehelleni mikä on todella outoa, mutta rakastin ja rakastan häntä niin paljon että en halunnut päästää irti. Tosin siinä vaiheessa jouduin latelemaan muutaman ehdon pöytään ja laittamaan pojan koe ajalle. Viimeisimmästä pettämisestä on nyt aikaa reilu vuosi. Ja tiedän että hän ei ole pettänyt, koska miestäni voi lukea kuin avointa kirjaa. Mutta olen vasta nyt oppinut luottamaan häneen taas. Ei ollut miehestänikään varmaan helppoa kun jokaisen kavereiden kanssa vietetyn baari illan jälkeen tenttasin häntä melkein tunnin. Huhhuh mitä touhua! Ja välillä tuntu kuin olisin yrittänyt saada häntä tunnustamaan jotain mitä hän ei ole tehnyt, kuin olisin yrittänyt saada syyn heittäytyä kunnon pirttihirmuksi. Mutta en ikinä ole sanonut että mieheni olisi virhe, vaikka kuinka olen suoraansanottuna saanut paskaa niskaan häneltä, mutta silti haluan olla hänen kanssaan. Ja vaikka eroisimme niin en sanoisi että se olisi virhe, koska ilman häntä en olisi välttämättä oppinut tuntemaan itseäni niin hyvin. Sekä ilman häntä minulla ei olisi niin ihanaa lasta.

No jokaisella on omat periaatteensa, mutta ei silti kannattaisi aina alkaa paheksumaan toista. Varsinkaan sillon jos siihen ei ole edes tarvetta, tai jos eron syy on ihan oma vika.

No virheistä oppii ja välillä kantapään kautta, mutta suurimmat virheet ovat itseaiheutettuja eikä suhteen vikoja. Ei sellainen ihminen voi olla virhe josta on välittänyt tai rakastanut. Päinvastoin silloin on saanut tuntea jotain aivan mahtavaa ja ihanaa, sen tunteen jolloin on perhoset vatsassa ja sydän hakkaa.  Ja se että on rakastunut ei ole toisen vika vaan ihan oma.

Sanotaan että rakkaus kestää puolesta vuodesta kahteen vuoteen, mutta entä sitten sen jälkeen? Itse huomasin että tavallinen arki on alkanut käydä tylsäsksi. Päivät ovat samanlaisia ja yhtä tylsiä. Parisuhteen koho kohtia ovat ne hetket kun saa olla rauhassa.

Kaipaan aikoja jolloin oli perhosia vatsassa. Olen luonteeltani muutenkin sellainen, että kaipaan menoa ja melskettä elämään. Muistan kuinka ihanaa oli kävellä käsi kädessä ensimmäisiä kertoja ja miltä tuntui ensimmäiset suudelmat. Ajatukset pyörivät koko ajan toisen ympärillä ja mietittiin että; “tykkääköhän se musta oikeesti?” ” se on kyllä niin ihana ja kiva ja kaikkee, just oikee mulle!”. Kuitenkin kun arki alkaa valjeta ja toisen luonteenpiirteet tulla esiin, silloin moni minun suhteeni kaatui aina siihen. En kestänytkään enään kun ei ollut perhosia eikä mitään erikoista tapahtumaa.

Silloin kun tapasin mieheni ensimmäistä kertaa olin aivan taivaassa, tosin oli pieni epäilys koska ikäero oli niin suuri. Kaikki meni kuitenkin hyvin, kunnes hän alkoi käyttäytyä todella kamalalla tavalla. En olisi ikinä katsonut keneltäkään muulta sellaista käyttäytymistä, mutta se oli rakkautta. Asiat paranivat ja kaikki alkoi taas luistaa, kunnes tuli todellinen arki. Jatkuvaa riitelyä ja mollaamista, mutta se on meidän tavallista arkea. Syyttelyt toista kohtaa olivat jatkuvia ja olin aivan varma että vika ei voi olla minussa. Ero ei ollut kamalan kaukana, mutta olimme päättäneet pysyä yhdessä. Enkä kaivannyt ketään muutakaan miestä elämääni.

Kerran mietiskelin illalla, että minkälaista suhdetta olen toivonut. Tajusin että olen oikesati odottanut prinssiä valkealla ratsulla ja tämän prinssin kanssa asiat olisivat aina hyvin. Toisaalta en jaksaisi sitä jos toinen olisi koko ajan kiinni ja lurittelisi rakkaus hössötyksiä jatkuvasti. En saisi silloin ollenkaan omaa aikaa. Tulin siihen tulokseen että tämä on nyt sitä tavallista arkea, kun rakkaus on “loppunut” eli perhoset kadonneet. On kuitenkin mukavaa kun tietää että vierellä on joku, oli sitte huono tai hyvä päivä, eikä tarvitse miettiä, että pitääkö hän minusta jos laitan verkkarit jalkaan vai näytänkö liian lihavalta hänen mielestään jos minulla on tälläinen paita.

Täytyy myöntää että nostan hattua kaikille niille jotka oikeesti pystyvät säilyttämään arjen muuttumattomana. Ja nauttimaan toisistaan yhtä paljon kun aina ennen. Onkohan se sitten sitä oikeaa rakkautta jos kerta ihmisellä on yksi valittu mailmassa? Vai onko se sellainen ensirakkaus jonka kanssa ei saisi koskaan mennä naimisiin? Uskon että jokaiselle on kyllä vaihto ehtoja ja luulen että loppujen lopuksi se on aina itsestä kiinni ja luonteesta. Toisten kanssa ei voi tulla toimeen, toisten kanssa taas voi. Sama pätee kavereiden kanssa, koskaan ei voi pitää kaikista eikä miellyttää kaikkia. Itse olin vasta nykyisen mieheni kanssa valmis muuttamaan itseäni ja antamaan tiettyjä asioita periksi. Olen myös miettinyt että olisiko parempi olla yksin, mutta päiväkään en kadu etten luovuttanut.

Mietin miksi ihmiset muuttuvat niin kovasti parisuhteen aikana. Toiset hyvään suuntaan ja toiset huonoon suuntaan. Itse olen muuttunut parisuhteideni myötä, mutta nykyisessä suhteessa en ole muuttunut. Johtuuko se siitä, että suhde todellakin on oikea eikä ole tarvinnut muuttaa itseään ja olemusta toisen mieliksi? Kyllähän aina voi muuttua, mutta toisen muuttaminen pilaa suhteen.  Rakastuin mieheeni sellaisena kuin hän on ja sellainen hän on edelleen, tosin tiettyjä asioita olisin halunnut muuttaa, mutta hän ei olisi samanlainen kuin silloin ihastuessani häneen. Ja todennäköisesti olisimme eronneet jo jos yrittäisimme muuttaa toisiamme.

Kun oikein mietin tulee vain mieleen se mitä kaikki sanovat “kaikki muuttuvat alettuaan seurustelemaan”. Varsinkin kaikki jotka ovat sinkkuja. Luulen että se johtuu ainoastaan alku huumasta ja siitä kun hetki lennetään pilvissä, mutta sekin kestää ainoastaan sen hetken, kunnes joku palauttaa maan tasalle. Ja yleensä se joku on, ensimmäinen iso riita. Olen myös huomannut, että se joku voi myös olla yksi “hyvistä” kavereista. Kun kaveri huomaa ettei sinulla ole aikaa hänelle enään niin paljon hän joko lopettaa yhteyden pidon tai yrittää pilata suhteen.

Muistan itse, että joskus kuuntelin helposti muita enkä itseäni. Kun joku sanoi minulle että suhteesi tuon kanssa ei toimi. Ja saatoin alkaa miettimään onko hän oikeassa. Kysyin mielipidettä muilta jotka sanoivat, että jos sinusta siltä tuntuu niin eroa. Jälkeen päin huomasin, että olin ollut tyhmä ja alkanut uskoa muiden ajatuksia ominani eli tekeekö niin sanonnottu alku huuma ihmisen todella niin tyhmäksi ja sokeaksi? Mielestäni kun alkaa seurustelemaan ihmiset saattavat muuttuvat hetkellisesti sokeiksi, kunnes jokin palauttaa jalat maahan.

Joskus seurustelu voi muuttaa ihmistä hyvälläkin tapaa. Joku saattaa lopettaa juhlimisen, kun taas joku rauhottuu tyystin. Eräs tuttavani joka alkoi juuri seurustelemaan sanoi näin “Oon huomannut, että musta on tullut jotenkin tosi ujo vaikka ollaan tunnettu aikas hyvin ennen kun aloin seurusteleen nykyisen poikaystävän kanssa. en oo enää se sama piikittelevä muija. Poikaystävä on muuttunut sikana parempaan suuntaan. joistain taas tulee ihan mulkkuja.. mutta tää ujous kyllä vituttaa..”.  Mielestäni on parempi muuttaa tapojaan kuin itseään. Uskon että ystäväni oppii elään ujoutensa kanssa, koska suhde tuskin kestäisi kamalan kauan jos toinen piikittelee koko ajan. Tiedän myös pari ihmistä jotka eivät ole muuttuneet hyvällä tapaa. Heistä on tullut lähinnä itserakkaita ja todella tyhmiä.

Vaikka joskus tuntuu että oma poikaystävä on mailman ihanin ja parhain, ei se tarkoita että se tekee ympärillä olevista ihmisistä tyhmiä, koska he eivät seurustele. Monesti tälläisille ystäville käy juuri niin, että jos eroaa ei olekkaan enään ystäviä jotka tukevat sinua kun on paha olla.

Selviääkö kukaan suhteesta muuttumatta ollenkaan? En usko, mutta mielestäni on tärkeää että kukaan ei muuttaisi itseään ainakaan tyhmemmäksi. Siinä vaiheessa kun ystävät katoavat on hyvä hetki katsoa peiliin. On myös välillä hyvä miettiä miksi ihastui ihmiseen niin että muistaa kuunnella itseään eikä tee muiden mielipiteistä omiaan.

Menin mieheni kanssa käymään baarissa ja halusin kokeilla mitä tapahtuu kun otamme sormukset pois. Olimme kyllä samassa baarissa, mutta halusin tietää saako mies jolla on lapsia enemmän naisia vai nainen jolla on lapsia enemmän miehiä?  Vastaus oli juuri sitä mitä ajattelin. Miehelläni oli paljon kysyntää, mutta minä huomasin kun sanoin ,että minulla on lapsi niin kiinnostus minua kohtaan loppui heti. Miksi nuoria miespuolisia pelottaa niin paljon jos naisella on lapsia, mutta monista naisista asia on kuitenkin “ihanaa”? Miehelläni oli yksi lapsi jo entisestä suhteesta eikä se ollut minulle minkäänlainen este, pidän lapsesta kovasti ja hän on aina tervetullut meille yö kylään tai päiväksi jos vain mahdollista.

Mietin ensin että johtuuko se siitä että miehet pelkäävät tuleeko lapsen kanssa toimeen. Tosin lapsi on vielä pienenä todella luottavainen, joten uskon että ajatus lapsesta joka ei ole oma, vain pelottaa miestä. Vai pelkääkö lapseton mies ns. “isä hahmona” olemista? Ehkä lapsottamat miehet eivät vain ole varmoja haluavatko edes lasta koskaan.

Yksi tuttavani ainakin sanoi että hän ei halua naista jolla on lapsi tai naisen pitäisi ainakin olla todella se oikea. Ja jos naisen kanssa on hyvä olla niin lapsi saattaa olla ns. riesana suhteelle. Onhan se totta että suhteen alussa varsinkin haluaa viettää paljon aikaa toisen kanssa. Itse olen ainakin huomannut, että suhteeni alussa pystyin viettämään mieheni kanssa hyvin aikaa vaikka lapsi olikin mukana, eikä se tuntunut koskaan ongelmalta.

Toinen ystäväni joka alkoi seurustelemaan naisen kanssa jolla on lapsi jo aikaisemmasta suhteesta. Hän mietti pitkään että voisiko suhde toimia pitemmän päälle. Kuitenkin ystäväni sanoi ettei uutta suhdetta voi aloittaa puhtaalta pöydältä, lapsen olemassa olon takia.  Ystäväni mielestä lapset pitäisi olla yhteisiä. Kysyin häneltä, että jos hänellä olisi aikaisemmasta suhteesta lapsi ja hän tapaisi naisen jolla on myös lapsi niin olisiko suhteelle silloin mitään estettä?. Hän vastasi että ei, koska se olisi ihan eri asia. Ystäväni ei kuitenkaan osannut sanoa mitään kun kysyin, että miten se olisi eri asia. Hän vain sanoi, että se on! piste!

Tuntuu että moni mies on samaa mieltä näiden kahden kanssa. Luulisi kuitenkin ettei lapsen olemassa olo haittaisi jos toisen kanssa on hyvä olla?   Tosin tiedän ja tunnen miehiä joille lapsi ei ole ongelma vaikkei se olisikaan oma. Ja tiedän myös naisia joille lapsi on ongelma jos miehellä sellainen on aikaisemmasta suhteesta.  Mutta tuntuu olevan yleisempää miesten “pelko” lapsia kohtaa. Ovatko naiset suvaitsevaisempia vai johtuuko se vain siitä, että olo tuntuu kuin olisit toisen reviirillä?

Katselin huvikseni netistä erilaisia palstoja missä olisi nuoria äitejä, koska olen yksi niistä. Yllätyin kun huomasin että suuri osa oli kuitenkin yli parikymppisiä. Yksi kirjoitti näin;” Hei. olen 34 vuotias nuori äiti ja rv. on 24+5 ja odotan esikoistani. Olisi mukava kuunnella muiden nuorten äitien tuntemuksia ja kokemuksia. Kommentoikaa tai lähettäkää sähköpostia”.     Missä sitten menee nuoren äidin raja, jos sanotaan, että 30-vuotias alkaa olemaan jo riski synnyttäjä? Hänelle oli tullut kuitenkin todella paljon vastauksia ja ajattelin että voisin kokeilla samaa. Toivoisin itsellekin jotain puuhaa päiväksi. Niinpä kirjoitin näin; ” hei olen nuori 18-vuotias äiti ja minulla on 7kk vanha lapsi. Toivoisin löytäväni juttelu seuraa tai jopa kaveria jonka kanssa voisin keskustella kaikesta.” Vastaukset olivat lähinnä loukkaavia ja haistattelevia, mutta yksi kommentti jäi mileen kun 16-vuotias tyttö kertoi että hänkin synnyttää juuri ja olisi mukava jutella jonkun muun nuoren kanssa asiasta. Eräs joka oli haukkunut minut pystyyn siitä kun en osaa käyttää ehkäisyä ja hänen mielestään olin holtiton kun edes pidin lapsen. Hän kuitenkin piti 16-vuotiaalle tytölle kannustus puheen ja kehui siitä kuinka tämä oli rohkea kun pitää lapsen. Eli jos 30-vuotias on riskisynnyttäjä, 18-vuotias on liian nuori ja 16-vuotias on juuri siihen hommaan oikea?

En tuomitse ketään, mutta miksi ihmiset haluavat arvostella niin paljon? Kukaan ei halua mielipidettä omasta elämästä, mutta miksi on niin tärkeää saada sanoa oma mielipiteensä muiden elämästä? Mailmaan mahtuu paljon nuoria,vanhoja ja kaiken ikäisiä äitejä ja lapsettomia naisia. Silti meissä kaikissa on omat huonot ja hyvät puolensa. En vain ymmärrä miksi kaikki pitää tuomita ja arvostella?  Minua ainakin kyllästyttää kulkea kaupoilla ihmisten osoteltavana ja ihmeteltävänä. Ehkä tarvitsen kyltin jossa lukee; “Kyllä, olen nuori äiti ja osaan hoitaa hommani! Ole hyvä ja tule hakemaan esite elämänkerrastani!”  Tosin sen jälkeen minut olisi jo leimattu hulluksi.